Auttamisen ja vittuilun raja?

Niin, sitä on tullut tässä mietittyä. Milloin voi sanoa kaverille, että hei, tuohan on ihan järjetöntä, kantsisko ehkä sittenkin tehdä niin ja näin, oisko se mahdollista. Vai pitääkö aina vain hymistellä, että ok, sinun ratkaisusi, en sano mitään, koska sinun elämäsi, joten eihän minun tarvitse edes välittää, ihan sama. Jotta ei vaan kukaan loukkaantuisi ja jotta ei vaan puuttuisi liikaa toisen elämään ja jotta ei tulisi vahingossakaan kritisoitua toisten, jopa joskus faktojakin vasten peilaten, täysin järjettömiä valintoja.

Minä en osaa pitää neuvomista, vinkkaamista tmv. vittuiluna, vaikka se joskus voikin olla ärsyttävää, että kaveri saattaa esim. sanoa, että kannattaisko sittenkin vähän himmailla tuon yhden tyypin suhteen ja olla siihen panostamatta. Ymmärrän silti usein kaverin pointin, vaikka minulta saattaa lähteä tuliset vasta-argumentit, että miksi minä toimin kuten toimin.

Olen vain huomannut, että jotkut pitävät kaverin/ystävän ratkaisun tai päätöksen kyseenalaistamista tylynä tai epäkohteliaana arvosteluna tai ärsyttävänä neuvomisena. Miksi joku neuvominenkin on niin paha asia? Jotenkin peräänkuuluttaisin kuitenkin sitäkin, että eivät kaikki voi olla asioista samaa mieltä ja jokaisen täytyisi olla valmis vastaanottamaan myös erilaisia mielipiteitä, ei pelkästään päänsilittelyä. Oltiin sitten kavereita tai ei.

Haikeusahdistus

Eilen tyytyväinen, tänään ahdistunut. So it goes. Näin tosi pitkästä aikaa yhden vanhan tutun, joka asuu erittäin kaukana etelästä, joten näkemiset tapahtuu joskus kerran kolmessa vuodessakin tmv. Fiilistelin.

Kun sen näkee, on kivaa, mutta kun se lähtee, jää armoton tyhjyys. Miksi se ei asu täällä, miksi homma ei toimisi etäilynä, miksen minä voi muuttaa korpikylään, vaikuttaisiko se muuttaminen edes mitenkään asioihin jne. jne.

Plääh. 6 vuotta ollut tätä. Eikä koskaan pääse katsomaan kortteja kunnolla, että tulisiko mistään mitään, kun ei siihen ikinä vaan ole tilaisuutta.

Pettymys

Puhuin tänään eksän kanssa. Vaihdeltiin siinä kuulumisia ihan normaalisti, kysäisin, että mennäänkö syömään joku päivä suosikkipaikkaamme. "Joo, mutta pitää nyt vähän katsoa, ei ehkä heti voi mennä, kun tässä on kaikenlaista ollut". Ihmettelin, että mitäs, niin siinä hienoisen kiertelyn ja kaartelun jälkeen selkisi, että eksä oli sössinyt nykyisen kihlattunsa (juu, äkkiä menivät kihloihin) kanssa aika pahasti asiat, tekemällä asioita, joista paistoi välinpitämättömyys ja toisen ihmisen arvostamattomuus. Tai siis, sehän vain naureskeli asiaa kertoessaan, minä järkyttyneenä kysyin, miten se voi nauraa. "No itkeäkö pitäisi?". Ennemmin.

Oma reaktioni asiaan oli kumma. Täysin spontaanisti menin suorastaan mykäksi, kauhistellen vain hiljaa, että miten se saattoi. Eikä tässä vielä kaikki, mutta kun minä olin ihan kyynel silmäkulmassa. Minä olisin voinut olla suorastaan vahingoniloinen, sillä minä en edes erityisemmin pidä tästä uudesta naisesta, mutta olin todella järkyttynyt ja pettynyt. Ehkä minä olin halunnut uskoa, että kaikki paskamainen käytös oli tosiaan minusta kiinni ja että oikean, sopivan ihmisen kohdalla se muuttuu ihan toisenlaiseksi. Ja kuten hänellekin sanoin, niin jos näin olisi käynyt, niin minä olisin ollut hyvin iloinen. Minusta on tosi surullista, että ihminen on noin tunnevammainen. Pakko oli kysyäkin jo, että miksi sen on pakko aina satuttaa ihmisiä ja olla ilkeä.

Kai minä jollain tavalla halusin uskoa, että se on pohjimmiltaan hyväntahtoinen tyyppi. Jotkut olivat heti ampumassa tätäkin suhdetta alas, niin minäkin hieman epäilin, kun kaikkia hänen puheitaan kuuntelin, mutta silti lisäsin, että "ehkä se vain puhuu, kun ei se pysty sanomaan sitäkään, jos se välittää oikeasti, kyllä minä sen tunnen". Ja tiedän minä senkin, että vaikka sillä olisi näistä viimeaikaisista tapahtumista paha olo, niin ei se sanoisi, että juu, tulipa mokattua, vaan sen tapa käsitellä asioita on läpänheitto. Toisaalta olen alkanut epäillä, että onko se sittenkään niin, että se ei vaan kykene osoittamaan tunteitaan. Olen monta kertaa puolustellut sitä ja sen erinäisiä, lukuisia tekemisiä sillä, että "se vaan on sellainen, ei se vaan pysty sanomaan/tekemään sitä tai tätä tai tota". Ehkä kyse onkin oikeasti siitä, että sitä ei kiinnosta. Eikä se välitä. Oikeasti.

Jotenkin meni siihen ihmiseen maku vähän kaverinakin, ainakin hetkellisesti. Niin vaikeata ymmärtää.