Kun ei enää jaksa

Minä oon poikki. Henkisesti rättiväsynyt yhteen ihmiseen. Minä toivon, että muistan nämä ajatukset silloinkin, kun olen taas valmis antamaan kaiken anteeksi ja valmis unohtamaan. Ja toivon, että palaan vaikka lukemaan tämän.

Sanottakoon alkusanoiksi, että jokainen osaa olla kusipää, mutta harva osaa olla mukava.

Eksä. S. Meillä oli jo seurustellessamme eli n. pari vuotta sitten ongelmana se, että monesti homma oli jotenkin yksipuolista. Toinen teki itsenäisiä päätöksiä, toinen jäi ihmettelemään, että mites tää näin meni. Jossain vaiheessa huomasin olevani hirveän usein ns. altavastaaja, aina heikommilla kuin toinen. Olin kuin pässi narussa, sidoin itse itseni naruun toisen manipuloidessa minua tekemään siten.

Tämä sama ongelma on seurannut koko ajan. Minä en milloinkaan voi olla varma, että koska hän yhtäkkiä katoaa, koska hänestä ei kuulukaan enää mitään. Jos hän ei vastaa puhelimeen parina päivänä, olen varma, ettei hänestä kuulu enää ikinä mitään. En ole ikinä luottanut häneen täysin, en siten kuin muihin ystäviini. Epäilys on lähes aina jäytänyt mieltäni - tai sanotaanko, että siitä lähtien, kun opin hieman tuntemaan hänen tapojansa toimia, hänen tapaansa harrastaa suorastaan sadistista valtapeliä, kohdella toista välinpitämättömästi, asenteella "ei kiinnosta". Vaikuttaa siltä, että kaikki tunteminen on hänestä heikkoutta.

Olen koittanut sanoa, että jos oikeasti ärsyttää niin paljon, että täytyy lähteä ihme kikkailuihin, niin voidaan sitten pistää poikki ja pinoon koko "ystävyys". Tunnun kuitenkin jatkuvasti ärsyttävän häntä pelkällä läsnäolollani, huolimatta siitä, että olen koittanut mahd. paljon olla toiselle mieliksi, jos totta puhutaan. Ehkä siinä yksi asia, mikä saattaakin ärsyttää. Mutta ei, tunnevammainen narsisti ei tee siten, että katkoisi itse välit. Hän jättää paskatyön toiselle. Minun pitäisi sanoa hänelle, että nyt riitti, johon hän sitten voisi sanoa, että selvä, ok. Enkä minä enää muuta voikaan pian kuin itse vain tehdä sen päätöksen.

Miksi tämä tuli taas mieleeni? Siksi, että olen koittanut tavoittaa häntä. Siksi, että tästä huolimatta hän ei vastaa. Miksi ei? Osoittaakseen sen, että hänen ei todellakaan ole pakko vastata, oli minulla asiaa tai ei. Osoittaakseen sen, että ei kiinnosta, minä en saa häntä reagoimaan. Ja ehkä vielä lisäksi siksikin tämä tuli mieleeni, että viime viikonloppuna selvisi, että hän on täysin suvereenisti valehdellut eräästä asiasta.

En minä sano, etteikö hyviä hetkiä olisi ollut. On, paljonkin, sen takia onkin vaikeata katkaista välejä. Mutta järki sanoo, että näin tämä ei voi jatkua enää, tästä ei ole enää kenellekään juuri mitään iloa. Edelleenkin toivon, että jotenkin pelisäännöt saataisiin selviksi muuten kuin katkomalla välit, mutta en usko enää siihen itsekään. Minä olen aina anteeksiantanut, hymyillyt taas, uskonut parempaan. Toivonut. Puolustanut toista viimeiseen asti, kun muut ovat sanoneet, että vittu mikä jätkä.

Eihän tästä nyt edes kunnon käsitystä saa ihmisestä ja miksi moisia käsityksiä kys. hlöstä olen saanut. Siitä voisi kirjoittaa jo romaanin. Tosi mukava, kiva, hauska tyyppi, kun asiat menee putkeen ja näin, mutta sitten on se kolikon kääntöpuoli, joka on täyttä paskaa. Mutta sillä "kaksoispersoonallahan" nämä tällaiset tyypit juuri pelaakin. IhQdaa välillä ja sitten ollaan taas ihan arsläpiä yhtäkkiä.

Se on niin raadollista, että kun jotakuta kohtaan koittaa käyttäytyä mahd. kauniisti, niin kiitos on haista paska -mentaliteetti. Se on valtavan nöyryyttävää, että joku, jonka eteen itse on tehnyt ties mitä, laittaa sinut välillä totaalisesti altavastaajaksi. Ja sitten se sama tyyppi on seuraavassa hetkessä mukava. Ja kertoo, miten tykkää minusta (kaverina). Ei ystävä nöyryytä ystävää.

Ystäväkirja

Täyttäkääs sitten Ystäväkirjaa. Niin he, jotka tuntevat minut oikeastikin, kuin myös blogini lukijat :)

Vinkistä kiitos Unikissalle.

Enemmän ikää, vähemmän soidinmenoja

Olen huomannut sellaisen jutun, että mielelläni kyllä tutustuisin uusiin ihmisiin, miespuolisiin varsinkin, mutta en jaksaisi itse tehdä enää hirveästi asioiden eteen mitään. Ehkä sitä on jo yrittämisensä yrittänyt. Enää ei jaksa. Ei jaksa ottaa kännykkää käteen, kahlata oikealle kohdalle ja soittaa tai lähettää tekstiviestiä samaiselle henkilölle. Henkilölle, jonka kanssa on puhuttu useampaan otteeseen, että juu, kiva olisi mennä terassille. Mutta enää ei vaan jaksa tarttua tuumasta toimeen; eihän se toinenkaan mitään tee, joten en minäkään jaksa.

Eihän sitä tietysti mitään voi saadakaan, jos ei itse aktivoidu. Mutta jotenkin näin vanhana ei vaan enää jaksa hirveästi vinkua jotain jonnekin terassille; jos tyypistä ei mitään kuulu tai aina kohdatessamme käydään sama keskustelu, että "olis hauska...", niin ei sit, puheet on puheita.

Onkohan sitä tullut niin pessimistiseksi, ettei viitsi siksi enää edes yrittää. Ei sitä vaan oikein osaa selittää; nuorena jaksoi vielä jotenkin haikailla treffien perään tai oli täpinöissään sellaisista, nykyisin sitä on vaan lähinnä asenteella, että evvk. Kritisoi ja penseilee.