Tallinnaan...

...käy tie perjantaina. Pikavisiitti. Viime hetken vinkkejä saa antaa sisustusliikkeistä, baareista, vaatekaupoista ja hyvistä (ja kohtuuhintaisista) rakennekynsikauneushoitoloista! :)

Joku kai voisi pitää taas outona, että lähden eksän kanssa. Ei se mitään, luulen, että tulee ihan hauska reissu.

Melodramatiikkaähky

Joulu oli ja meni. Hyvää ruokaa, lahjoja, the same procedure as every year.

Vaihdoin Bloggerin uuteen versioon. Tää ei näköjään ihan täysin tue skandeja. Edit: fiksasin!

Olen pohtinut tuossa, että minua ärsyttää se, miten ihmiset tekevät kurjista asioista vieläkin kurjempia. Ihmiset bloggaavatkin sydän vereslihalla, että miten olo on niiiin paska ja ankea ja kurja ja täällä sitä kyyhötetään yksin pilkkopimeässä nurkassa ja kukaan ei silitä minua, yhyy. Ei siinä mitään, sellaistahan se ihmiselämä on joskus, pohjalla käydään aika ajoin, mutta joskus tekisi mieli nimenomaan sanoa, että hei, sitä se elämä on välillä. Olen huomannut, että jotkut kuvailevat joka helvetin vastoinkäymistä niin valtavalla dramatiikalla, elämän mutkista tehdään suorastaan taidetta, että olenkin alkanut miettiä, onko ideana oikeastaan tehdä enemmänkin proosaa kuin kertoa realistisesti, että mitä kurjaa kävi. Välillä se kurjuuden hekuma suorastaan välittyy näytön tännekin puolelle, jos nyt vaikka bloggaamisesta puhutaan.

Minä en väheksy yhtään esim. masennusta, mutta en jaksa sitä piinkovana realistina, kun asioista tehdään elämää suurempia, kaikki on sellaista melodramaattista paskaa ja synkkää melankoliaa, teatraalisuus 200-prosenttista. Kun minulle se elämän kurjuus on sitä, että vittu kun vituttaa tää homma, onpas perseestä, kun en saa gradua tehtyä jne. En tarvitse taiteellisia ilmaisuja elämäntuskan kuvailuun. Enkä edes halua.

Ehkä tämä tuli mieleeni taas, kun jouluna kävin puhelinkeskustelua henkilön kanssa, joka oli aivan lyötynä, kun oli jouluna yhtenä päivänä yksin. Vietettyään kuitenkin senkin illan/yön ensiksi kavereiden kanssa. Kyllä mä ymmärrän, että tuollainen voi ottaa koville, jos periaatteessa elämäntilanne on sellainen, että ei pitäisi joutua olemaan yksin, mutta toisaalta itselleni tuli tunne, että älä nyt viitsi. Välillä tuntuu ihan käsittämättömältä, kun itse on virallisesti ainakin sinkku ja tottunut elämään yksin, miten huojuvia ja vaappuvia ihmiset onkaan. Tulee ihan tunne, että pitäisikö minun nyt sitten todeta myös, että voi kauhistus, kun ympärilläni ei pyörinyt joka sekunti jouluna ihmisiä. Ja että noinko hajalla minunkin pitäisi asian takia olla. Että olenko vain niin paatunut, etten enää osaa edes nyrjäyttää mieltäni moisen takia.

Graah.

Ei sillä, ärsyttää minua sekin, jos ihmiset puhuvat pelkästään hyvistä jutuista, kaikki on aina niin suloista ja ihanaa eikä ikinä uskalleta olla rehellisiä, mutta rajansa kaikella kurjuudellakin mässäilyllä, jos ei olla kuitenkaan esim. masentuneita.

Heitä kortti

"Hyvää joulua", "iloista joulua" ja lukuisat eri postinumerot ovat olleet viime päivät arkeani. Lajittelen joulukortteja Postissa, ja niitä todellakin riittää. Sinällään itse työ ei ole ihan niin mekaanista kuin voisi luulla. Tai no, onhan se toki monotonista ja toistaa itseään koko ajan, mutta toisaalta jos työssä haluaa olla hyvä ja nopea, niin pitää olla hyvä muisti, päättely- ja lukukyky ja näppärä heittokäsi. Onhan siinä jo jotain ;) Itse asiassa minua harmittaa hirveästi, että olen varsin keskinkertainen tuossa jobissa; jotenkin ajattelin, että olisin tosi näpsäkkä täti siinä, vaan en minä olekaan mikään robotti, ehen. Jotkut heittävät laatikoita aivan sikanopeasti, minä en. Kortit tahmaa käsissä välillä. Mitä nyt työkaverehin tulee, niin syöhän se hieman naista, että on jouluapujen porukasta vanhimpiin kuuluvia lukuun ottamatta sitten ihan selkeitä mammoja, joilla saattaa hyvinkin olla lisäksi muutakin työtä. Mutta ihan mukaviin ihmisiin silti tutustunut.

Minulle ei muuten sovi aamuvuoro yhtään. Onneksi sain nyt vaihdettua itseni iltavuoroon, varmaan loppu onnistuu siellä, jos niin haluan. Kyllä mä alan uskoa, että on vaan ihmisiä, jotka eivät saa kammettua itseänsä seitsemäksi töihin olematta aivan zombieita.

Synttärit tosiaan oli ja meni, niitä juhlittiin tyttöporukalla, perhepiirissä ja S:nkin kanssa. Täytyy sanoa, että 31 tuntuu minusta vielä järkyn paljon pahemmalta kuin 30. 30:ssä oli ehkä vielä ripaus nuoruutta, nyt jalka on jo oikeasti tällä pahemmalla puolella.