Tanssii brittivalmentajan kanssa

Pakko kritisoida sitä, että eilen tippui Tanssii tähtien kanssa -sarjasta Huomenta Suomen Katja Kannonlahti. Siis oikeesti, ei kai kukaan voi tosissaan väittää, että Keith Armstrong oli parempi kuin Katja Kannonlahti? Keke, joka möllöttää suu auki ja on oikeasti lähes ahdistuneen tuntuinen, että joutuu koko ohjelmassa olemaan, koska tanssitaito on aika olematonta ja opettelu tuntuu hyvin vaivalloiselta Kekelle, niin miten ihmeessä tämä päihittää iloisen, pirteän ja oikeasti yrittävän tv-juontajan? Ja jonka tanssia on ainakin omasta mielestäni kiva katsoa.

En tajua kansaa. Ilmeisesti brittijalkapallovalmentajassa on sitten vaan sitä jotain.

Pahaenteinen hiljaisuus

Tiedättekö tunteen, kun toinen sanoo, että kaikki on ok ja samalla itse tiedät, että no ei taatusti ole? Toinen on hiljaa, ei anna kuulua itsestään juuri mitään - tai jos antaakin, niin sanottava on yhtä korkealentoista kuin sääennuste.

Minä vihaan tuota. Vihaan sitä, että aistin asioita selvääkin selvemmin, mutta toinen silti väittää, että kaikki ok, ei ole riitaa, ei ole mitään, ei vain EHDI nyt.

No joo. Osin tällaisesta käytöksestä saan kiittää ihan itseäni, sillä sanon tarpeettoman usein liian paljon. Joten sitä saa, mitä tilaa. Jotkut ottavat asioita kirjaimellisesti, vakavasti, etenkin, jos eivät tunne kovin hyvin, eikä siihen auta aina enää se, että sanoo, että "en mä ihan tuotakaan tarkoittanut, se vain lipsahti, meni överiksi".

Mutta minä tulen suorastaan henkisesti toimintakyvyttömäksi, jos epäilen, että joku minulle suht tärkeä henkilö ei oikein diggaakaan minua enää. Haluan vastauksia heti, pam. Kärsivällisyys ei riitä millään, ahdistun siitä hiljaisuudesta, kerjään sitä, että sanottaisiin ennemmin sitten vaikka, että "ei olla enää ikinä missään tekemisissä". Inhoan sitä painostavaa, odottavaa tunnelmaa. Ja sitten alan hengittää toisen niskaan niin, että toinen melkein litistyy nurkkaan. Ja tämähän tietysti aiheuttaa sen, että toinen pakenee vielä lujempaa ja vaikenee vielä enemmän.

Eniten ärsyttää itsessäni se, että kun toinen sanoo, että ota nyt ihan rauhassa, anna kun kelaan hieman tätä juttua, niin en vaan pysty hyväksymään asiaa. Maalaan heti peikkoja seinille ja olen varma, että välillämme on kolmas maailmansota. Joskus kuitenkin ne aistimuksenikin osuvat väärään eikä oikeasti niin olekaan. Tosin paranoidiset kuvitelmani saattavat sodan sytyttää.

Kontrolli. Sen on pakko olla minulla. En kestä sitä, kun minun on vain pakko odottaa enkä voi kontrolloida tilannetta mitenkään.

Paraneekohan tästä koskaan?

Pääministeri ei saa teksturoida

Hohhoijaa. Pakko sanoa sananen tästä Vanhasen casesta. Siis setä on lähettänyt muutamalle tytsylle tekstarin, ja mikä haloo tästä syntyykään. Kraah. En ole mikään mr Vanhasen fani, mutta nyt menee kyllä sille sympatiat, ja roskajournalismi saa risut. Eihän se tietenkään joo ole maailman toiseksi suurin ihme, että joku tekstarin vastaanottajatsiksi sanoo iltapäivälehdelle täpinöissään, että jee, mä sain tekstarin pääministeriltä, mutta pliis, oikeesti, nähdäänkö tekstarinkin lähettäminen niin suurena juttuna, että siitä katsotaan tarpeelliseksi uutisoida isoin otsikoin ja jopa puida asiaa tv-uutisissa? Ihmettelen, että kansaa voi edes kiinnostaa, kenelle Vanhanen on teksturoinut ja kenelle ei. Aivan sama.

Hävettää välillä olla edes jossain määrin alalla, kun media tekee itsestään jatkuvasti pellen. Ei pääministerit tai muut julkimot, vaan nimenomaan media.

Nää on in

Unikissa haastaa materiameemillään.

Elikkä tässä taloudesta löytyy aina näitä:

1. Heinzin ketsuppia. Nyt on pakko vähän matkia Unikissaa, koska vastalause Felixille on sanottava. Yhtä kaikki, ketsupin puuttuminen jääkaapista ahdistaa. Ja vain äärimmäisessä pihiydessäni ostan jotain muuta kuin Heinzia.

2. Suomalaista kurkkua. Täähän menee ruokapainotteiseksi. Inhoan espanjalaista tai jotain muuta härökurkkua, sitä ei pysty syömään. Suomalainen kurkku on taas naminami, joten sitä on löydyttävä poikkeuksetta aina.

3. Kasa lukemattomia Aamulehtiä. Menee vähän ohi meemin tarkoituksen, mutta jotenkin lehtipino kasvaa salakavalasti. Mainokset lentää useimmiten suoraan roskiin, mutta tulee kausia, jolloin en jaksa tarttua edes Aamulehteen.

4. Kanebon 38:ia. No sehän on jo lähes legenda. Mutta täytyy sanoa, että en sitä menisi ihan niin ylettömästi kuitenkaan kehumaan. Saa senkin poskille rapisemaan, vaikka tuulen ja tuiverruksen kestääkin.

5. Huulipuna. Jätettäköön tässä merkkiehdottomuus pois, vaikka se usein Maybellinea (Maybellinessa kohtaa hinta ja laatu) tai Lumenea onkin, mutta sellaista tilannetta ei tule, että huulipunaa tai vähintäänkin huulikiiltoa ei löytyisi tästä huushollista. Lähes sama pätee huulirasvan kohdalla.

6. (Ketorinia. Sitä löytyy lähes aina. Tää on lähinnä pääni sisäinen juttu, että se ois muka parempaa kuin Burana.)

Säätöä

Jaa, eipäs tämä template nyt oikein miellytäkään, mutta jatketaas säätöä vähän myöhemmin.

Kovikset on pop

Jahas, no via Birdy:

Tough guy You scored 80% masculine, 70% athletic, 45% exotic, and 31% refined!

You love men, you love testosterone and you know it. You like a bad-ass man who knows what he wants. He isn't what you might bring home to mom but I don't think it really matters - he's hot! Someone like.....Vin Diesel. But let's face it, the whole point of this was to look at a bunch of hot guys. If you liked what you saw, please rate my test!

No joo, onhan se äijämeininki jees eikä mikään söpistely.

Paluu linjoille

Tuli noottia oikein puhelimitse, että eihän tämä päivity enää lainkaan, joten kai se on vähän tehtävä parannusta ;) Ei ole vain ollut mitään erityistä raapusteltavaa (vaikka toisaalta ehkä paljonkin, mutta ihan kaikesta ei vaan oikein pysty kirjoittamaan täällä) ja intressit ovat olleet viime aikoina vähän muualla kuin blogin kirjoittamisessa.

Gradun suhteen sain hieman hyviä uutisia, nyt vaan pitäisi oikeasti alkaa tehdä hommia. Töitä olen hakenut jatkuvalla syötöllä, mutta tuloksetta. Vituttaa, että joistain ei edes vastata, että kiitos, mutta ei kiitos. Ei kovin hyvää kuvaa anna _viestintä_toimistosta, joka jättää ilmoittamatta hakijoille avoinna olleesta paikasta, että miten kävi. Mutta suutarin lapsillahan ei ole niitä kenkiä läheskään aina.

Viime kuukaudet on tullut elettyä aikamoista tunteiden vuoristorataa. Ihmissuhteiden sekametelisoppa. No, onhan se mulle tyypillistä tietysti, että 120 lasissa tai sitten ryömitään pohjamudissa, mutta tämä on kyllä silti jo aika kärkipäähän sijoittuva juttu mullekin. Voi kun se oiskin kivaa olla sellainen tasapainoinen tyyppi, joka suhtautuisi asioihin aina neutraalisti. Nääh, mutta sinkku minä silti olen, tosin sanotaanko niin, että ehkä olosuhteiden pakosta. Toisinkin voisi olla. Jos voisi. En tiedä, ehkä mulla on lievähköä taipumusta kiinnostua jollain tavalla saavuttamattomista ihmisistä. En tosin sitä myönnä, mutta kenties tiedostamatonta käytöstä?

Viime aikoina on tullut rampattua Helsingissä aika ahkerasti. Kamppi on ihana! Tosin siellä olisi kiva hengailla paksun lompakon kanssa. Itse asiassa enskin viikolla Helsinkiin... Muutenkin olen jotenkin alkanut kovasti toivoa, että saisin ainakin tilapäisesti töitä Helsingistä, olisi kiva päästä kesäksi sinne.