Complicated

En tiedä, pitäisikö tätä vieläkään sanoa ääneen, mutta tein pari viikkoa sitten jotain enemmän tai vähemmän ratkaisevaa. Hain viimeiset tavarani eksältä. Tavarat, jotka kai olivat ikään kuin jotenkin muka edelleen symbolisoimassa sitä, että olen tärkeä, olen tervetullut jadajadajaa. Tavarat, jotka MINÄ olin halunnut jättää, jotta en aina kiroaisi yhteisen baarireissun jälkeen, että miksei ole hammasharjaa mukana.

Minä vaan sain tarpeekseni. Ei tapahtunut mitään varsinaisesti merkittävää - tai tapahtui ihan sitä samaa, mitä ennenkin, yhtäkkistä välinpitämätöntä käytöstä. En muutenkaan voinut enää jäädä katselemaan hänen elämäänsä niin likeltä. Ja minun oli vaan pistettävä piste asioille, vaikka suretti. Lähtiessäni kysyin, että eikö toisella ole mitään sanottavaa, niin sain irti ainoastaan, että "mene nyt, jotta et myöhästy bussista". Sepä se minulle olikin tärkeintä sillä hetkellä.

Mutta ei sitten. Hänellä on oikeus olla välinpitämätön. Hänellä on oikeus olla kykenemätön näyttämään tunteitaan. Mutta minun ei tarvitse ikuisesti ymmärtää häntä, vaikka tietäisinkin, mitä hän ehkä Oikeasti ajattelee.

Tapasin pitkästä aikaa jonkun uudenkin (vaikka eihän se nyt mitään vakavaa ole), mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluan olla yksin, olkoonkin, että eksästä virallisesti erosin ajat sitten. Käytäntö onkin sitten eri juttu.

Minä olen aina ennen ollut se, joka on kuitenkin jossain vaiheessa antanut periksi ja ottanut yhteyttä tmv. En tällä kertaa.

Tallinnasta kotiutuneena

Olin yhden harrastuksen/"duunin" pikkujoulureissulla Tallinnassa viikonloppuna, tai su-ma. En tuntenut hirveästi porukkaa ennen reissua ja menomatkalla olikin vielä vähän sellaset fiilikset, että mitähän tästä nyt oikein tulee, keski-ikäisiä mammoja paljon matkassa ja sitten inside-jengiä.

Laivalla yhdessä koulutustilaisuudessa olin vielä aika jäykkiksenä ja vähän sitä mieltä, että ääh, en jaksa taas(kaan) sellasia typeriä leikkejä tai laulaa jotain Fröbelin palikoiden Pumppulaulua (ja oli muuten harvinaisen sadistinen versio siitä, kun samalla edessä oleva istahti polville ja itse piti vastaavasti istua takana olevan polville, reidet oli pari päivää ton takia ihan paskana).

Mut onneni suunta kääntyi Tallinnassa, kun sain tietää huonekaverini. Meillä synkkasi välittömästi, joten pidettiin hillittömän hauskaa. Ja illan mittaan tuli huomattua, että yksi sun toinen oli ihan näppärässä kunnossa :D Mikä sinällään on kys. "alan" huomioiden tietyllä tavalla hieman koomista, mutta no, raskas työ, raskaat huvit. Deppari-baarissa tuli taas käytyä, loppuilta sitten menikin Amigossa eli Virun yökerhossa, joka on aivan järkyttävä junttimesta, mutta sunnuntaisin monet paikat ei ole ilmeisesti auki Tallinnassa (tai sitten tuo oli vain jonkun keksimä juttu, vähän nimittäin epäilen asiaa), ja tuo nyt vaan päätettiin sitten porukan loppupaikaksi. Amigossa viihdytettiin huonekaverin kanssa joitain italiaanoja ja brittejä. Hahah, ei voitu olla repeämättä, kun yksi italialainen muusikko, joka asuu nykyään Liettuassa, kysyi meiltä täysin vakavissaan, että onko meillä suhteita levy-yhtiöihin. Joo, toki, ihan hirveesti! Oli muuten ihan hirvee haisunäätä kyseinen laulaja, että toivottavasti ei ainakaan laula kovin lähellä ketään, kun hampaat tuntuivat olevan mätänemispisteessä hajun perusteella.

Maanantaiaamuna oli vähän hissua, kun tuli nukuttua yöllä vaan tunti tai pari ja sekin ihan koiranunta. Vankilamuseossa olikin vähän sellanen olo, että huhhuijaa.

Rahaa meni oudon paljon (tai paljon ja paljon, mutta kun piti tosi vähän laittaa rahaa menemään), vaikken ostanut juuri mitään varsinaisesti baarijuomia ja pieniä syömistuliaisia lukuun ottamatta. Aina sitä reissussa kyllä menee, ei voi mitään - eikä kyllä toisaalta Virossakaan baarissa juominen ole ihan ilmaista. Nyt on tää paluu arkeen ollut aika takkuamista, monestakin eri syystä, mutta ehkä se tästä taas.