Käden jälki
Sain maanantaina lehden, jossa oli kirjoittamani juttu. Paiskasin aluksi lehden sivuun, ei minua huvittanut katsoa sitä. Lopulta päätin kuitenkin kohdata vielä jutun ja katsoa taiton ja muut vastaavat seikat. Jotenkin vaivautuneena tartuin lehteen ja silmäilin juttua ylimalkaisesti - vasta oikeastaan tänään sain luettua sen kokonaan. Kaikki ok, ei editointia, kiva taitto.
Se on jännä, miten minua ei koskaan huvittaisi katsoa jälkikäteen omia juttujani. Teen ne, korjailen aikani, vapautan lopulta maailmalle ja sen jälkeen en haluaisi niiden enää palaavan luokseni. Mistäköhän tämä oikein johtuu? Tiedän, ettei minun tarvitse edes hävetä, nolostella siis osaamattomuuttani tai jotain ;) Ehkä minä vain olen jo päästänyt teoksen käsistäni, joten tuntuu hassulta, kun se taas palaakin kuvioihin. Jäin vain miettimään, että onkohan monella kirjailijalla, näyttelijällä tmv. samanlaisia tunteita. Minä voin olla tosi tyytyväinen johonkin tekeleeseeni luomisvaiheessa, mutta sen tuijottaminen julkaisuvaiheessa tuntuu oudolta. Ristiriitaista, luulisi, että nimenomaan julkaisuvaiheessa sitä olisi polleana.
raportoi Wanhis @ 20:17
2 Comments:
Kuinkas moni tehdastyöläinenkään on polleana, kun on saanut hillopurkin ulos linjalta ;-)
Tarkoitan sitä, että vaikka tämä työ on ihan kivaa ja osin luovaakin, niin pohjimmiltaanhan hommaa tehdään liukuhihnapohjalta.
haastattelu - kirjoitus - enter - haastattelu - kirjoitus enter jne.
Featuret ja laajat repparit ovat sitten asia erikseen. Mutta Suomessa ei nyt kovin montaa Hesarin kuukausiliitettä julkaista...
No itse asiassa eniten minua on yllättänyt asiassa se, että jotenkin on juuri vähän vaivaantunut tai nolostunut olo, kun näkee oman juttunsa. En minä sitä ihmettele niinkään, ettei mitään showta nosta pystyyn, että jiihaa, onpa loistavaa. Toiseksi näin alkuvaiheessa "uraa" mulle tämä ei ole vielä mitään liukuhihnaduunia, vaan joka työtä teen aikamoisella rakkaudella, jos kärjistetään. Koska töitä on vielä vähän ja koska siihen ns. tarkkaan panostamiseen on useimmiten aikaa, jolloin luonnollisesti yhdenkin jutun painotusarvo kasvaa.
Ja sitten tämän uskallan sanoa, haiskahti se nyt miltä tahansa: ei minulla ihan samanlainen suhtautuminen ollut esim. postikorttien heittelyyn (vs. hillopurkki ulos linjalta) kuin juttujen kirjoittamiseen ;) Kortteihin ei oikeasti voinut suhtautua kovin rakkaudella, siinä kun välillä kisattiin aikaakin vastaan aika reippaasti. Vaikka välillä kyllä huomio kiinnittyi johonkin tosi persoonalliseen korttiin :)
Lähetä kommentti
<< Home