Montako meitä on?

Minä mietin tuossa taannoin, että paljonkohan meitä on. Meitä, jotka olemme kolmekymppisiä. Meitä, jotka elämme silti sinkkuina. Meitä, jotka elämme ennemminkin parikymppisen elämää. Meitä, joiden kohdalla juna ei ole pysähtynyt, vaan on jättänyt asemalle huitomaan. Meitä, jotka emme ole itse aktiivisesti valinneet kumppanittomuutta ja lapsettomuutta. Meitä, jotka emme ole päässeet edes siihen vaiheeseen, että voisimme harkita lapsia tai jotka emme ole kuulleet edes sitä, että ei, lapsettomuusongelman takia niitä lapsia ei nyt oikein meinaa tulla (ja älkää nyt lapsettomuudesta kärsivät ihmiset missään nimessä loukkaantuko, ongelmaanne ei todellakaan ole tarkoitus vähätellä, mutta nyt on tarkoitus puhua _meistä_; lapsettomuushoitojakaan läpikäyvä ihminen ei voi tietää, millaista on ihmisen, joka ei pääse edes aktiivisesti ja tietyllä tavalla järkevältä pohjalta haikailemaan lapsista, rivarinpätkästä, farmarista ja koirasta, elämä).

Mikä ylipäänsä on sinkun ja vanhanpiian ero? Pidin aiemmin nimimerkkiäni lähinnä vitsinä, mutta olen alkanut ajatella, että missä vaiheessa sitten oikeasti muuttuu vanhaksipiiaksi, ja sinkku nimityksenä on enää vain turhanpäiväistä kaunistelua ja wanna-be-trendikkyyttä, kun ei uskalleta kohdata totuutta.

Just thinking.