Hämmentävää

Voisitko sinä rakastaa minua?

Kuulin viikonloppuna tuon ilmoille vaivoin saadun kysymyksen. Olin hiljaa, koska olin niin yllättynyt, mutta vastasin rehellisesti, että "en tiedä". Mutta minä otin asian vakavasti, kuuntelin (taas) tilityksiä ja perustelin omia kantojani, mutta toiselle se kai oli vain hieman hiprakkasävytteistä hassuttelua. Vaikka koitettiinkin sanoa, että on oikeasti mietitty asioita jne. Viikonlopun jälkeen mietin asioita itse, kunnes tuli sellainen tunne, että se tosiaan oli vain jälleen joku hetken hassahdus asianomaiselta.

Tällä viikolla olen taas ollut entistä vahvemmin erinäisten asioiden takia sitä mieltä, että kyseinen henkilö on niin epävarma, että hän haluaisi kuulla vain sen, että häntä ei ikinä jätetä. Että häntä kohtaan tullaan kyllä osoittamaan sitä r-sanaa ja kaikkea muuta. 'Til the end. Mutta hän ei ole silti itse valmis antamaan mitään. Tai hän on valmis antamaan silloin jotakin, kun häntä huvittaa. Mutta ei hän muuttumaan ala toisen takia tai panostamaan toisen takia.

Minun käy toisaalta häntä aika paljon sääliksi. Tunnevammainen ihminen, jonka mielestä itkeminenkin on suorastaan käytöstä, joka on väärin, käytöstä, josta voi sanoa jotakin ilkeää, käytöstä, joka hänen mielestään vastaa jonkin sortin kiukuttelua, käytöstä, josta on oikeus suuttua. Sitten kun hän joskus uskaltautuu näyttämään herkempää puoltaan, niin hänen täytyy äkkiä kiriä taas sen jälkeen sen verran, että hän on ikään kuin voitolla tunteidensa kanssa. Omissa silmissään voitolla.

Huokaus.